Kärpästen herra

"Kärpästen herra on Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen englantilaisen William Goldingin pääteos, monipuolisen tuotannon huippu.

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. 

Nuorten robinsonien vapaus on aluksi outoa, jännittävää leikkiä, mutta pian sivistyksen pinta murenee. Esiin työntyvät pahuus ja julmuus. Brittiläisen hillityiksi kasvatetut pojat muuttuvat äkkiä ja arkisesti pedoiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko.

Kärpästen herra on koskettavan voimakas, syvä ja vertauskuvallinen romaani tästä maailmasta ja kulttuurista, sen pinnanalaisista väkevistä virroista, surusta ja syyllisyydestä; matka pimeyden sydämeen."

 

Riikka 

Sain William Goldingin Kärpästen herran joululahjaksi äidiltäni. Äiti oli täältä blogista huomannut, että olen yrittänyt metsästää kirjaa luettavaksi, mutta sitä ei ole ollut saatavilla kirjastosta. Äiti oli etsinyt kirjaa kirjakaupoista ja yrittänyt tilata kirjan myös netin kautta, mutta kirja on kuulemma loppu kustantajaltakin. No, huuto.netistä löytyi :)

Kirja oli nopealukuinen, mutta melko tylsä. Jostakin syystä odotin kirjalta enemmän. Myös takakannen tekstin perusteella lukukokemuksen olisi pitänyt olla voimakkaampi.

Mielestäni kirja ei ollut mitenkään erityisen jännittävä. Odotin, että kirjassa olisi tapahtunut enemmän julmuuksia ja pahoja asioita, jotka olisivat pitäneet jännitystä yllä. Nyt pahuus ei tuntunut kovinkaan ihmeelliseltä. Lisäksi kirja oli melko lapsellinen. Ehkä tämän kirjan olisi lukenut eri mielellä nuorempana. 

Kirjan juoni oli pitkälti ennalta-arvattava. Odotin, että pojat pelastuvat, ja tarinan loppu olikin onnellinen (ainakin siihen saakka, mitä kerrottiin). Tarinaan mahtui myös joitakin yllätyksiä, kuten Possun kuolema. Possu oli kirjan henkilöhahmoista ehdottomasti sympaattisin, ja siksi tarinasta jäi puuttumaan paljon Possun poistuttua kuvioista.  

Arviointi: 3-/5

p.s. Vaikka mun piti olla lukutauolla ja odottaa, että Emmi saa vähän kirittyä, en malttanut olla lukematta tätä kirjaa saatuani sen lahjaksi :)

Tuntematon sotilas

Riikka

Kirjani painos on vuodelta 1955, eikä siinä ole takakansitekstiä, jonka olisin voinut tähän alkuun kopioida. Tosin Väinö Linnan Tuntematon sotilas ei varmaankaan edes kaipaa sen kummempia esittelyitä. Joudun kuitenkin tunnustamaan, että luin kirjan ensimmäistä kertaa vasta nyt 26-vuotiaana. Halusin ottaa Tuntemattoman sotilaan luettavaksi lähellä olleen itsenäisyyspäivän vuoksi. Päätin myös katsoa kirjasta tehdyn elokuvan, kun se tuli itsenäisyyspäivän perinteiden mukaisesti telkkarista. En ollut katsonut elokuvaakaan koskaan aiemmin. Ajoituksellisesti tein kuitenkin virheen: olin lukenut kirjasta noin 250 sivua, kun katsoin elokuvan. Muistin tietysti juuri kirjasta lukemani tutut vuorosanat, joita myös elokuvassa käytettiin. Useampi kohta oli esitetty sanasta sanaan, mikä elokuvaa katsoessa tuntui jotenkin teennäiseltä. 

Olin hieman yllättynyt siitä, että kirja oli mielestäni hyvä. Muistaisin, että Jenna olisi kertonut lukeneensa Tuntemattoman sotilaan kolme (?) kertaa ja kehuneensa kirjaa. Jenna luki kirjaa ainakin lukioaikana, ja muistan ihmetelleeni, miten Jenna voi tykätä kirjasta. Nyt sen sijaan ihmettelen, miksi Tuntematon sotilas herättää mielikuvan tylsästä kirjasta, eikä sitä sen takia haluta lukea vapaaehtoisesti. Omasta mielestäni kirja ei ollut tylsä, vaan päinvastoin mielenkiintoinen. Se avarsi käsitystäni sota-ajan Suomesta. On vaikea ajatella, ettei noista ajoista niin kauan ole aikaa.

Jäin miettimään, miksi kirjan nimi on Tuntematon sotilas. Olin aina ajatellut kirjan nimen tulevan siitä, että yksi sotilas tekee jonkun sankariteon, mutta hänen henkilöllisyyttään ei ole tiedossa, joten hän jää historiaan tuntemattomana. Todennäköisesti nimi kuitenkin liittyy siihen, että monet tavalliselle kansalle tuntemattomat sotilaat taistelivat koko Suomen puolesta, ja heille tulee olla siitä kiitollinen. Jos sota oikeasti on sitä, mitä kirjassa kuvattiin, niin sotilaiden on pitänyt olla todella rohkeita. Mistä nuoret parikymppiset miehet saivat tuon rohkeuden ja halun puolustaa Suomea henkensä uhalla?

Hauskin henkilö kirjassa oli Rokka. Hän jäi myös parhaiten mieleeni. Mutta osa kirjan henkilöistä oli sellaisia, etten nimen kuultuani osaisi kertoa heistä juuri mitään. Se ehkä johtui osittain siitä, että henkilöt sivuutettiin kirjassa nopeasti heidän kuoltua. Sotilaat vain kuolivat, eikä heitä sen enempää jälkikäteen muisteltu.

Arviointi: 3½/5

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

"Jokainen, joka on edes käynyt Lapissa, on huomannut, että tarinointi on siellä elämäntapa. Mikä tahansa sattumus voi saada ylimaalliset mittasuhteet. Parhaassa tapauksessa niistä tarinoista syntyy maailmankirjallisuutta. Tämä kirja on vähän sellainen tapaus.

Pojat kasvavat 60- ja 70-luvun Pajalassa. Niemi kertoo maailmanmenosta siihen malliin, että välillä tuntee itsekin kasvaneensa samassa paikassa, jos on elänyt tuota aikaa. Ja vaikkei olisikaan, niin sen ajan maailma avautuu silmien eteen elävänä, soljuvana kuvana, jossa ikävä ja hauska, huumori ja vakava limittyvät toisiinsa kuin ne olisivat yhtä ja samaa, vuolaasti virtaavaa Tornionjokea. Ei tätä kirjaa pidä selittää: tämä pitää lukea ja kiittää mielessään tätä pohjoisen miestä siitä, että hän on siunannut meitä tällaisella teoksella, joita syntyy aniharvoin.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on saanut mm. August-palkinnon, joka on Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Sen lisäksi Niemi on saanut melkoisen liudan muita tunnustuksia. Alkuperäinen teos löytyy yli 200 000 kodista. Tämän jälkeen lähes kaikki tietävät, että Pajala sijaitsee Pellosta luoteeseen, toisella puolen jokea."

Riikka

Outo. Erikoinen. Sovinistinen. Ällöttävä. Mieleenpainuva. Ahdistava. Seksistinen. Omalla tavallaan kiinnostava. Näillä sanoin kuvaisin kirjaa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on tarina poikien kasvusta nuoriksi miehiksi 1960- ja 1970-luvuilla. Muistaisin, että tästä kirjasta kohuttiin, kun olin yläasteella tai lukiossa. Jo kirjan nimi herätti kiinnostusta nuorten keskuudessa.

En todennäköisesti olisi valinnut tätä kirjaa luettavaksi ilman tätä lukuprojektiamme, mutta kirja yllätti. Vaikka se olikin erikoinen, pidin siitä. Todennäköisesti kirjan tapahtumiin voisi eläytyä vielä paremmin, jos olisi itse elänyt 60- ja 70-luvuilla. Mutta aikakauden kuvaukset olivat kyllä niin elävästi kirjoitettuja, että pystyin helposti muodostamaan mielessäni kuvan kaikista kirjan tapahtumista ja tapahtumapaikoista. Jopa niin elävästi, että Vesku ihmetteli, mitä oikein teen, kun peitin lukiessani silmäni, kiemurtelin ahdistuneena sohvalla ja luin lisää kurkkimalla raotettujen sormieni välistä... - menossa oli siis ällöttävä kohtaus, kun kirjan päähenkilö epäili sokeutuneensa silmiensä väliin osuneesta ammuksesta, ja verta oli kaikkialla. Eikä tämä edes ollut ainoa ällöttävä tapahtuma kirjassa.

Kirja sisälsi paljon todella outoja kuvauksia, joita olikin sitten pakko päivitellä ja lukea välillä ääneen Veskullekin. Yksi tällainen kohta oli kuvaus suomalaista naisista (s. 129): "Miehet ylistivät lisäksi omaa viisauttaan, koska olivat valinneet vaimonsa Suomesta, sillä Suomen naiset olivat sitkeitä kuin pajunvitsat, kärsivällisiä kuin porot ja kauniita kuin sinisten järvien rannoilla kasvavat koivut, ja heillä oli sitä paitsi isot perseet, joista usein ja vähällä vaivalla syntyi hyvinmuodostuneita lapsia." Käsittämätön loppu.

Kaikessa sovinistisuudessaan kirjan loppupuolella (s. 228-231) oli hauska pohdinta siitä, mikä on knapsua. Opin siis taas uuden sanan, joka tarkoittaa "akkamaista, siis jotain sellaista, mitä yleensä vain naiset tekevät". Kirjan mukaan "tietyt askareet ovat perusluonteeltaan knapsuja, eli niitä miesten on syytä välttää. Siihen ryhmään kuuluvat verhojen vaihtaminen, neulominen, matonkudonta, käsin lypsäminen, kukkien kastelu ynnä muu sellainen. --- Mutta voiko mies ommella ompelukoneella? Vispata kermaa sähkövatkaimella? --- Tai tyhjentää astioita pesukoneesta? Voiko tosimies imuroida autonsa ja silti säilyttää kasvonsa? --- Onko esimerkiksi kevytlevitteen syöminen knapsua? Tai se, että käyttää auton sisätilanlämmitintä? Tai ostaa hiusgeeliä? --- Tai että kerää koirankakkaa muovipussiin?" Ainakin meidän perheessä mies tekee sitä mitä nainenkin :)

Arviointi: 4/5

Emmi

Kirja oli mielestäni todella omaperäinen ja hauska, välillä kuitenkin outo ja ällöttävä, kuten Riikkakin mainitsi. Vaikka tiesin kirjan nimeltä entuudestaan, ei minulla oikein ollut mitään odotuksia sitä kohtaan. Lähinnä ajattelin, ettei teos ole kiinnostava. Kirja yllätti minut todella positiivisesti! Kerrontatapa oli mukaansatempaava ja kirjan olisi halunnut lukea kerralla loppuun.

Osa kirjan kuvauksista oli niin todellisen tuntuisia, että niihin eläytyi vähän liiaksikin mukaan. Välillä nauratti ääneen ja välillä suorastaan kuvotti. Kirjailija on onnistunut hyvin kuvaamaan poikien kasvua miehiksi Pajalassa. Kirjan henkilöhahmot olivat erikoisia ja monipuolisia. Kuvaukset Pajalassa vietetyistä häistä sekä rottien tuhoamisoperaatio jäivät mieleeni esimerkkeinä monista kirjan omaperäisistä tarinoista.

Knapsu-sana täytyy ottaa käyttöön ;)

Arviointi: 4+/5

Liisan seikkailut ihmemaassa

"Pikku Liisa lähtee seuraamaan oudosti käyttäytyvää valkoista kania. Se johdattaa hänet kummalliseen maahan, joka vilisee salaperäisiä olioita. Niiden parissa Liisa seikkailee milloin peukolonpään, milloin jättiläisen kokoisena.

Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa."

Riikka

Liisan seikkailut ihmemaassa toi mieleen lapsuuden. En muista, luettiinko meille tätä kirjaa lapsena, mutta osa tarinasta tuntui muistoissa tutulta. En ole varma, liittyvätkö vahvat muistot omaan mielikuvitukseeni tietyistä tapahtumista vai Liisan seikkailuista tehtyyn piirrettyyn elokuvaan, jonka olen todennäköisesti pienenä nähnyt.

Etenkin kirjan alun tapahtumat olivat jääneet vahvoina mieleeni: Liisan loputtoman pitkältä tuntunut putoaminen kanin koloon, läpinäkyvä lasinen pöytä ja sen päällä ollut avain, taikajuoma ja kakunpala sekä Liisan kyynelistä syntynyt valtava lammikko. Myös irvikissa oli jäänyt mieleeni, mutta jostain syystä tarina tuntui muuten oudolta.

Kirjan alku oli mielenkiintoisempi kuin keskiosa ja loppu. Vaikka Liisalle tapahtuikin paljon outoja asioita, toistivat tapahtumat mielestäni toisiaan, ja siksi kirja oli melko tylsä. Ehkä tämä tarina on lapsille jännä, mutta minulle se ei jättänyt sen suurempia pohdittavia. Sitä ihmettelin, että lasten kirjassa juotiin viiniä :)

Arviointi: 3/5

Emmi

Olen nähnyt lapsena piirretyn Liisa ihmemaassa -elokuvan ja vanhemmalla iällä Tim Burtonin ohjaaman versio, jossa on oikeat näyttelijät. Mielikuvat tarinan kulusta pohjautuivat vahvasti näkemiini elokuviin. Kuten Riikka, muistin itsekin hyvin kirjan alun tapahtumat sekä joitakin hahmoja, esimerkiksi irvikissan, piippua polttavan toukan, hatuntekijän ja korttipakka-hahmot sekä kanin. Valekilpikonnasta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan.

Kirja oli mielestäni erikoinen ja outo enkä oikein päässyt siihen sisälle. Tarina oli alun jälkeen hieman tylsä ja junnasi paikallaan. Piipun polttamisesta ja sienien syömisestä tuli välillä mieleen niiden käyttäminen päihdytystarkoituksessa. Kirjan tarinat olivat välillä mielestäni vähän psykedelisiä.

Kokonaisuudessaan vähän sekava kirja, ehkä tosiaan enemmän lasten kuin aikuisten mieleen. Kirjan idea ei ihan täysin auennut enkä saanut siitä paljoakaan irti.

Arviointi: 3/5

Kirjaprojektin väliaikakatsaus

Riikka

Innostuin taas eilen käymään kirjastossa. Palautin Emmin lainaamat New Yorkin matkaoppaat ja samalla matkaan lähti neljä kirjaprojektin kirjaa: Sinuhe egyptiläinen, Liisan seikkailut ihmemaassa, Eikä yksikään pelastunut (=Kymmenen pientä neekeripoikaa) sekä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Lisäksi kotona odottavat äidin kätköistä löytyneet Decamerone ja Tuntematon sotilas.

Tässä pitäisi siis olla luettavaa taas vähäksi aikaa. Ja tästä joukosta puuttuvat tietenkin Emmin valinnat. Meidän alkuperäinen idea siitä, että kumpikin valitsee vuorotellen kirjan luettavaksi, ei ole ihan toteutunut, ja olen siihen itse syyllinen. Olen vain aina kirjastokäynneillä innostunut haalimaan useamman kirjan kerralla lainaan, ja sitten malttamattomana lukenut niitä. 

Emmi, jos satut lukemaan tämän, niin laita tänne ehdotuksia seuraavista luettavista kirjoista, niin menen taas uudelle kirjastokäynnille :) Onhan kuukauden päästä jo joululomakin, ja silloin on toivottavasti paljon aikaa laiskotella ja lueskella!

p.s. Olisin halunnut jo kauan toteuttaa Jennan suositteleman kirjaehdotuksen ja lukea Kärpästen herran, mutta sitä kirjaa ei ole koskaan ollut vapaana kirjastossa. Kaikki kappaleet ovat olleet lainassa - onkohan se merkki siitä, että kirja on oikeasti hyvä?

Havukka-ahon ajattelija

"Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija - kesäinen kertomus korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä - on sijoittunut humoristisen kirjallisuutemme kärkipäähän. Teoksesta on tullut todellinen lukijain suosikki: siitä on otettu jo kaksitoista painosta.

'Konstan mittaisia miehiä ei kirjallisuutemme kaiken kaikkiaan ole luonut monta.' (Aarne Laurila, S. Sosiaalidemokraatti)

'Konsta Pylkkänen on Veikko Huovisen nerokas löytö. Konsta on niin elävä ja rehevä, että häntä on vaikea kuvitella pelkäksi paperieläjäksi; hän muuttuu lukijan mielessä lihaa ja verta olevaksi ihmiseksi niin kuin vain harva romaanihenkilö. Veikko Huovinen on aitosyntyinen humoristi.' (Toini Havu, HS)

'Modernein ja älykkäin teos proosassamme. Veikko Huovinen on projisioinut Konsta Pylkkäsen paljon puhuttua uutta maailmantunnetta rohkeammin ja omaperäisemmin kuin kukaan ikäpolvestaan.' (Kauko Kare, Suomalainen Suomi)"

Painos vuodelta 1960

Riikka 

Tämä  Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija -kirja löytyi vanhempieni kirjahyllystä, joten valitsin sen seuraavaksi luettavaksi. Kirjassa on vain 210 sivua, joten sen luki nopeasti. En asettanut juurikaan odotuksia kirjalle, koska olin huvittunut takakannessa mainitusta korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä, josta kirja siis kertoi. Korpifilosofin tarina ei nimittäin herättänyt mielikuvissani suurta innostusta. Mutta kirja yllätti. 

Tarina oli hieman tylsä, mutta kirjoitustyyli oli hauska. Parissa kohtaa nauroin jutuille jopa ääneen. Outoa kirjassa olivat erikoiset sanat, joiden merkitystä jouduin monta kertaa lukiessani pohtimaan. Esimerkiksi jalkarätit olivat sukkia ja russakka oli torakka. Enpä ole tuollaisia ennen tiennyt. Onkohan sanoja käytetty ennen ihan yleisesti?

Konstan puheet oli kirjassa kirjoitettu jännällä murteella, jota oli kuitenkin yllättävän helppo lukea. Sanavalinnat olivat välillä todella erikoisia, ja jäinkin monesti pohtimaan niiden merkitystä. Esimerkiksi tätä kohtaa luin pariin kertaan miettien, mitähän tässä tarkoitetaan (s.20): "- Oli tämäkin elämäntehtävä, pieksää puita kirveellä, hän tuumi joskus. - Sitten joskus tulee savottaan rähjäinen kulkujätkä, se Kuolema, ja kyhnyttää ruosteisella justeerilla sielun irti naavaisesta ruumispökkelöstä." Täytyy taas tunnustaa, etten edes tiennyt, mikä on savotta. Myös justeeri ja naava olivat minulle outoja sanoja. Onneksi on Wikipedia... En tietenkään googlaile kaikkia outoja sanoja kirjaa lukiessa, mutta sellaiset sanat, jotka olivat jääneet häiritsemään, tarkastin tätä blogikirjoitusta varten.

Hassua kirjassa oli se, että tutkijoita Ojasto ja Kronberg puhuteltiin maistereina ja lisensseinä - aivan kuin he olisivat muita tärkeämpiä ihmisiä. No, ehkä he siihen aikaan olivatkin, mutta silti hieman oudoksutti, että maisterit nostettiin niin esille koulutuksensa vuoksi. Ärsyttävää taas oli kuvaus naisen asemasta; Konsta käskytti Iitaa siivoamaan ja laittamaan parempaa ruokaa, kun maisterit olivat tulossa kylään. Toisaalta tyyli myös nauratti (s. 196): "Tässä on kahvitokka ja saa laittaa totisen kahvin! Voisi olla hyväksi lakaista vähän lattioita ja tuulettaa kamaria. Kaivolla on kaloja ja voi olla mukava keittää ne maitoon... Minäpä käyn viemässä paskahuusiin paperia!"

Tähän loppuun laitan vielä kirjani viimeiselle sivulle piirretyn kuvan Konstasta. Kirja on kirjaston poistokappale, joten en tiedä, kuka sen on piirtänyt - ei kuulemma äiti ainakaan :)

Arviointi: 3-/5

Kolme muskettisoturia

"Muskettisoturit ratsastavat jälleen! 

Alexandre Dumas vanhemman (1802-1870) kuolemattomat tarinat maailmankuulujen miekkamiesten seikkailuista piirtävät värikkään kuvan kardinaali Richelieun ja Ludvig VIII:n ajan Ranskasta."

Riikka

Luin Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia lyhentämättömänä alkuperäisteoksen suomennoksena, ja kirja oli pitkä. Ensimmäinen osa oli 264 sivua, toinen 278 sivua ja kolmas 315 sivua; yhteensä 857 sivua luettavaa! Mutta tätäkin teosta oli helppo ja nopea lukea. Alku tosin oli vähän tuskaisa - tuntui, että vasta noin 50 ensimmäisen sivun jälkeen kirjassa alkoi tapahtua. Aloituksen teki ehkä hankalaksi se, etten tiennyt yhtään, mikä on tarinan juoni. Ensinnäkään kirjan takakannen teksti ei avannut tarinaa juuri lainkaan, ja toisekseen olen aika tietämätön tuon aikakauden historiasta, enkä edes tiennyt, mitä musketti tarkoittaa. Sanasta tuli mieleen lähinnä muskelit. Ajattelin musketin tarkoittavan myös jotain vaatetukseen liittyvää, vaikken tiennyt mitä. Joten oli pakko taas googlata; Wikipedian mukaan "musketti on sotilasase, joka on olalta ammuttava ja rihlaamaton. Ammuksina aseessa käytetään hyvin löyhästi piippuun sopivia lyijykuulia." Että näin :)

Tästäkin kirjasta minulla tuli ensimmäisenä mieleen pienenä katsomani tv-sarja muskettisotureista. Muistan heidän tunnuslauseensa: Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Olinkin pettynyt, kun kirjassa tämä lause tuli vastaan ainoastaan yhdessä kohdassa.

Kolme muskettisoturia oli kirjana ihan suositeltava. Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan pitivät kunnioitettavalla tavalla yhtä koko tarinan ajan. En kuitenkaan jostain syystä keksi kirjasta paljoakaan sanottavaa. Siitä sai kyllä hyvin kuvan 1600-luvun elämästä: kaikkialle liikuttiin hevosten selässä, kirjeet kuljetettiin maasta toiseen siten, että joku toimi viestinviejänä, ja monia päiviä kestävän matkan varrella saattoi tapahtua mitä vain, toisten puolesta oltiin valmiit luopumaan omasta hengestä, monet ihmiset, varsinkin rikkaat, juonittelivat ja toisaalta taisteluiden lomassa oltiin valmiit myös nauttimaan elämästä.

Kirjassa käytettiin värikästä kieltä, mutta häiritsevää oli, kun kaikki sen-alkuiset sanat oli kirjoitettu yhteen: senjälkeen, sensijaan jne.

p.s. Taas on kylläkin annettava tunnustus Veskulle hyvästä muistista; kun Vesku näki, että luen muskettisotureista, niin sieltä tuli heti kommentti "onks siinä joku d'Artagnan" :) Hyvin on tv-sarjoista jääneet hahmot mieleen!

Arviointi: 4-/5