Anna minun rakastaa enemmän

"Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, äiti ja entinen poikaystävä. 

Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. 

Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

Juha Itkosen toinen romaani on kiihkeä tarina kahden sukupolven toteutuneista ja toteutumattomista unelmista ja näiden unelmien hinnasta. Romaani musiikista. Romaani rakkaudesta. Romaani musiikista rakkautena."

Riikka

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli yllättävä. En ollut kuullut kirjasta enkä edes kirjailijasta aiemmin, mutta kirjan nimen ja takakannen tekstin perusteella tartuin tähän kirjastossa, ja päätin ottaa teoksen lomalukemiseksi.

Teoksen alku herätti mielenkiinnon, mutta pian iski myös tylsyys. En ole niin kiinnostunut musiikista, ja tuntui, että etenkin teoksen alkupuolella jauhettiin liikaa musiikista, josta kirjailija kieltämättä tuntui tietävän paljon. Joskus sadan sivun jälkeen kiinnostuin tarinasta taas enemmän, ja luin kirjaa vauhdilla eteenpäin. Kirjan kerrontatapa on paikoin hieman erikoinen, mutta omalla tavallaan pidettävä. 

Oudon ja yllättävän teoksesta teki tarinan loppupuoli: Antti Salokosken osalta suurin osa tapahtumista olikin pelkkää kuvitelmaa. Lukiessani olin kuvitellut kaiken todeksi, siksi ratkaisu yllätti ja hämmensi.

Antin tarinaa enemmän pidin Suvin äidin, Leenan, tarinasta. Se tuntui todemmalta.

Kirjaa lukiessa oli myös hauska tunnistaa Antin pohdinnat Milan Kunderan tutusta Einmal ist keinmal -ajatuksesta, joka oli esillä Olemisen sietämättömässä keveydessä.

Arviointi: 3+/5

Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

"Mitä tapahtuu, kun nuoruuden rakastavaiset kohtaavat yhdentoista vuoden jälkeen? Piedrajoen rannalla istuin ja itkin on lumoava tarina rakastavaisista, jotka kamppailevat löytääkseen elämän tarkoituksen. Naisesta on kasvanut itsenäinen ja vahva, ja miehestä on tullut hengellinen johtaja. Yhdessä he lähtevät matkalle, joka ravistelee molempien tunteita ja suhdetta elämään. Syytökset ja kauna nousevat vuosien jälkeen pintaan. Mutta Piedrajoen rannalla, Ranskan Pyreneiden pienessä kylässä, he tarkastelevat uudelleen erikoista suhdettaan ja pohtivat elämän tärkeitä kysymyksiä."

Riikka

Paulo Coelhon Piedrajoen rannalla istuin ja itkin oli minulle lukukokemuksena täysi pettymys. En ole aiemmin lukenut Coelhon kirjoja, mutta koska niitä näkee paljon kirjakaupoissa ja kirjastoissa, kuvittelin niitä hyviksi, ja joskus olen suunnitellutkin jonkin Coelhon kirjan lukemista. Koska tämä kirja osui silmiini edellisellä kirjastokäynnillä, päätin ottaa sen luettavaksi. Takakannen teksti oli ihan houkutteleva, mutta ellei tämä kirja olisi ollut kirjalistallamme, olisin jättänyt lukemisen kesken.

Mielestäni kirja oli liian uskonnollissävytteinen ja ehkäpä sitten liian romanttinen - rakkausromaaninahan tätä mainostetaan. En vain päässyt kiinni tarinaan, ja uskontojaarittelut tuntuivat todella tylsiltä. Se, mikä kirjassa oli hyvää, oli Pilarin kotikaupunki Zaragoza, joka toi mieleeni viime syksyisen vierailumme kyseiseen kaupunkiin :)

Arviointi: 2/5

Emmi

Olen kirjasta saamaa mieltä Riikan kanssa, se oli pettymys. Odotin kirjalta paljon ja ajattelin, että koska Coelho on niin tunnettu ja suosittu kirjailija, tarinan täytyy olla hyvä. Odotin koko ajan, että juoni olisi edennyt hieman nopeammin ja tarinassa olisi tapahtunut jotain mielenkiintoista. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut.

Kuten Riikka kirjoitti, kirja oli liian uskonnollinen. Uskonnossa ja siitä kirjoittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta tässä kirjassa sitä oli vain yksikertaisesti aivan liikaa :) Kirja on varmasti mielenkiintoista luettavaa esimerkiksi uskontoa opiskelevalle henkilölle, mutta mielestäni hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset kirkoista ja pyhimyksistä eivät olleet kovinkaan mukaansatempaavia. Kirjan hyvä puoli oli se, että se oli nopealukuinen :)

Arviointi: 2/5

Rakasta minut vahvaksi

"Satoa ei koskaan tehdä, se saadaan.
Tärkein on aina lahjaa."

"Aino Suhola on puhutellut jo tuhansien suomalaisten sisintä tämän kirjan välityksellä. Sen viesti on yksinkertainen, mutta niin vaikea toteuttaa: tulee myöntää vajavaisuutensa, armahtaa ja tulla armahdetuksi."

"Pienistä arkipäivän asioista Suhola on kehitellyt sanataiteen jalokiven. Arkipäivän hiilestä on tullut taiteen timantti." (Savon Sanomat)

Riikka

En ole oikeastaan koskaan lukenut runoja tai runokirjoja. Oikeastaan runot ovat minulle tuttuja vain mummoni kautta. Mummo on harrastanut runonlausuntaa ja muistaa paljon runoja ulkoa. Välillä hän lausuu meille ulkomuistista runoja, joissa on jokin mieleenpainuva sanoma. Niitä kuuntelee mielellään, kun runon lausuja osaa eläytyä kertomaansa tarinaan. Mutta silti runot ovat jääneet minulle vieraaksi kirjallisuuden lajiksi.

Aino Suholan Rakasta minut vahvaksi vaikuttaa hieman perinteisestä poikkeavalta runokirjalta, sillä siinä on runoja, mutta myös pieniä tarinoita. Luulen, että tämän tyyppisiä kirjoja ja runoja ylipäätään tulisi lukea hitaaseen tahtiin ajatuksella - ehkä useampaankin kertaan, jotta merkitykset avautuisivat syvällisemmin. Oma kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riitä junnaamaan paikallaan, vaan haluan saada luettua kirjat nopeasti alusta loppuun :)

Runokirjaksi Rakasta minut vahvaksi oli omalla tavallaan puhutteleva. Siinä kuvataan rehellisesti arkea, arjen haasteita ja vaatimuksia nyky-yhteiskunnassa sekä pohditaan elämän tarkoitusta. Teosta lukiessa tulee joissain kohdin hieman haikea olo; mikä merkitys eri asioilla ja kokemuksilla elämässämme on? 

Teoksen lopussa Suhola kuvaa esimerkiksi kuolemaa oivaltavasti: "Ei kuolema ole kauhistus niille, jotka lähtevät, vaan niille, jotka jäävät. Harhaisessa itseriittoisuudessani menetän tuokioksi kyvyn jakaa kohtalon muiden kanssa. Kuolema ei merkitse elämän tarkoituksen katoamista. Surun ja kärsimyksen pohjalla on aina kutsu tehdä elämästä totta."

Arviointi: 2½/5

Olemisen sietämätön keveys

"Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu.

Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset. Heistä tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.

Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.

Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset."

Riikka

Olin mieltänyt Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -teoksen ennalta hankalaksi ja raskaaksi luettavaksi. Luulin sen olevan kovin filosofinen teos, jonka joutuisi lukemaan "pakolla". Mutta teos yllätti erittäin positiivisesti. 

Olin itse asiassa suunnitellut tämän teoksen lukemista jo aiemmin keväällä, kun lueskelin häämatkakohteemme Prahan matkaopaskirjoja. Monessa Praha-oppaassa suositeltiin luettavaksi Olemisen sietämätöntä keveyttä, jos matkustaa Prahaan, mutta tuolloin kirjaa ei ollut saatavilla lähikirjastoista, joten jouduin valitsemaan muuta luettavaa. Nyt jälkikäteen Prahassa käyneenä tunnistin kyllä kirjassa mainitut tapahtumapaikat, kuten Petrinin kukkulan ja Vltava-joen. 

Olemisen sietämätön keveys oli lukukokemuksena kirja, joka teki mieli lukea nopeasti loppuun. Lukemista helpottivat hyvin lyhyet kappaleet ja tarinan jaottelut seitsemään eri osaan. Lukiessa tuli ajateltua, etten voi vielä lopettaa, vaan luen ainakin tämän osan loppuun :)

Kirjan ihmiskohtalot olivat osittain outoja ja säälittäviä, mutta myös mielenkiintoisia. En ihan voinut henkilökohtaisesti ymmärtää, miksi Tomás ei voinut olla onnellinen Terezan kanssa, vaan haki jatkuvasti seikkailuja muualta. Ehkä selitys liittyi siihen olemisen sietämättömään keveyteen...

Teos sai ajattelemaan elämää ja elämän tarkoitusta, mutta myös ihmisten kaipuuta onneen. Mistä olemme onnellisia ja mihin tyydymme elämässä? Mikä on kohtalon merkitys, mikä omien valintojemme?

Kirjan lopussa surullista oli Karenin-koiran syöpä ja lopetus. Tuli ihan meidän vanha koira mieleen <3

Arviointi: 3½/5

Manillaköysi

"Kun 'Manillaköyden' ensimmäinen painos ilmestyi 1957, totesivat monet arvostelijat sen vuosikymmenten ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi proosateokseksi. Kuluneiden vuosien aikana teos on herättänyt suurta huomiota myös ulkomailla; se on käännetty neljälletoista kielelle.

'Manillaköysi' on sotakirja, mutta Veijo Meren sota ei ole jännittävää seikkailua, jossa nopein ja nokkelin vetää pisimmän korren. Se on kaaosta, perinpohjaista epäjärjestystä, jossa nokkelinkin sekaantuu ja nopeinkin jää loukkuun syytä käsittämättä.

Veijo Meri ei kertojana pyri kuvaamaan sosiaalista tai historiallista todellisuutta, hän kuvaa yksilöitään tilanteissa, joita he eivät hallitse, ympäristössä joka on hätkähdyttävän omalakinen, yhtä aikaa oudon kirkas ja koomisesti väännähtänyt. Lukijalle Meren proosa merkitsee seikkailua maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa vaikka kaikki on tuttua."

Riikka

Veijo Meren Manillaköysi oli mielestäni melko tylsä kirja. Siiä oli paljon sellaisia kohtia, joita en ihan ymmärtänyt. Tämä saattoi kyllä johtua siitä, että luin kirjaa väsyneenä. 

Aluksi kirja vaikutti ihan mielenkiintoiselta, koska jo kirjan alussa tuotiin esiin köyden merkitys. Se, että köysi oli sidottu Joosen ympärille jo teoksen alussa, piti yllä lukuintoa ja halua saada tietää, kuinka Jooselle lopulta käy. En kuitenkaan ymmärrä, miksi köysi piti sitoa niin tiukasti Joosen ympärille ja miksei hän voinut sitä itse löysyttää tukalan olon ilmaannuttua. 

Koska Manillaköysi on sotakirja, löysin siitä jotakin samaa kuin Tuntemattomasta sotilaasta. En ole juurikaan lukenut sotakirjoja, koska olen kuvitellut ne tylsiksi, mutta jatkossa aion antaa niillekin mahdollisuuden :)

Arviointi: 2/5

Emmi

Manillaköysi oli vähän erikoinen kirja, mutta silti parempi kuin aluksi kuvittelin. Suhtaudun aina jotenkin epäluuloisesti sota-aiheisiin teoksiin ja luokittelen ne Riikan tapaan aluksi tylsiksi tai sellaisiksi, joista en ymmärrä mitään. 

Kirja oli nopealukuinen ja hauska, mutta tuntuu etten ihan pääsyt siinä sille tasolle mihin olisi pitänyt. En täysin allekirjoita sitä, että kirja olisi "vuosikymmenten ehkä merkittävin suomalainen proosateos" :) Manillaköyden merkitys jäi osittain ymmärtämättä. Itsekin jäin pohtimaan, että miksi Joose ei vain voinut ottaa puristavaa köyttä ympäriltään ja helpottaa siten oloaan.

Annan kirjalle kuitenkin pisteitä siitä, että se on ensimmäinen kokonaan lukemani sotateos. Pisteitä tulee myös Elviira vaimon hauskasta lempinimestä Viira. Luettuani Manillaköyden olen vihdoin valmis kohtaamaan Tuntemattoman sotilaan, jonka kanssa en aikaisemmin ole päässyt alkua pidemmälle. Ennen tuntematonta aion kuitenkin haastaa itseni ja aloittaa lukemaan Seitsemää veljestä. Toivottavasti sen kanssa ei käy samoin kuin Taru sormusten herrasta -kirjan kanssa kävi..

Arviointi: 3/5

Peppi Pitkätossu

"Tämä kirja kertoo Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossusta, maailman vahvimmasta tytöstä. Mitä hyvänsä voi tapahtua, kun Peppi Pitkätossu pääsee vauhtiin. Sen voivat Tommi ja Annikka todistaa!"

Riikka

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli yksi suosikeistani, kun olin pieni. Muistan lukeneeni kirjaa usein ja katselleeni telkkarista Peppi Pitkätossun seikkailuja. Peppi oli niin huippu! Joskus pienenä yritimme Jennan kanssa opetella Pepin pitkää nimeä kokonaan ulkoa, ja oli hienoa, jos sen muisti :) Ainakin kerran olen myös pukeutunut lastenkutsuille Pepiksi. Silloin naamaan piirrettiin pisamia äidin meikkikynällä, hiukset laitettiin rautalangan avulla pystyyn saparoiksi ja jaloissa oli eripariset sukat sekä liian isot kengät :)

Siitä, kun edellisen kerran olen lukenut Peppi Pitkätossu -kirjan, on varmaankin 20 vuotta aikaa. Yllättävän hyvin tarinat olivat silti jääneet mieleen. Suosikkeina mieleen olivat jääneet esimerkiksi Pepin tapa pestä lattiat sitomalla harjat kiinni jalkoihinsa (tätä olisin pienenä halunnut kokeilla myös kotona), Pepin voitto sirkuksessa maailman vahvinta miestä vastaan, Pepin kuistilla asuva hevonen (jollaista olisin pienenä toivonut myös itselle), Pepin, Tommin ja Annikkan leikki, ettei maahan saa koskea (tätä leikittiin pienenä usein myös kotona), Pepin voimat nostaa varkaat kaapin päälle sekä se, kun Peppi tanssi korkealla ilmassa lankun päällä pelastettuaan loukussa olleet lapset tulipalolta. 

Mielestäni Peppi Pitkätossu on kirja, jonka pitäisi kuulua jokaisen lapsuuteen :)

Arviointi: 3+/5