Rautatie

"'Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä ajamaan.'

Matin ja Liisan matka rautatielle hurmaa yhä. Se huokuu aitoutta, viisautta, huumoria ja tuoreutta aivan niin kuin ensimmäisen kerran ilmestyessään vuonna 1884.

Tämän teoksen helmi on harvinaisuus: Rautatien ensipainoksen mukainen alkuperäisteksti. Kuvitus on Suomen taiteen kultakauden mestarin, Eero Järnefeltin.

Tatu Kokon tulkitsema ja kirjoittama Rautatie nykysyomeksi helpottaa syventymistä upeaan kertomukseen, josta tuli yksi Suomen kirjallisuuden menestyneimmistä klassikoista.

Kokko on myös perehtynyt Rautatien eri painosten teksteihin ja tutkinut muutoksia, joita ne ovat kokeneet vuosikymmenten aikana. Tämän kirjan sisältämät havainnot ovat mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen matka suomen kielen kehitykseen ja historiaan. 

Tervetuloa kurkistamaan kuinka jo sadankolmenkymmenen vuoden takaisessa Suomessa nautittiin edistyksen kiivakkaasta kyydistä."

Riikka

Lainasin kirjastosta Juhani Ahon Rautatien vuoden 2011 painoksen, jonka on toimittanut Tatu Kokko.

Rautatie-kirjan luki nopeasti, vaikka vanhahtava kieli hieman hankaloitti tarinaan eläytymistä. Tähän eläytymisongelmaan vastaus varmaankin löytyisi lukemalla Tatu Kokon kirjoittama Rautatie nykysuomeksi. Selailin nykysuomeksi kirjoitettua versiota, ja se vaikutti luonnollisesti helpommalta luettavalta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja pitää lukea (ainakin ensimmäisellä kerralla) alkuperäisversiona.

Yllätyin lukiessani, että Juhani Aho kirjoitti Rautatien ensimmäisen käsikirjoituksen ollessaan vain 22-vuotias. Rautatien juoni on yksinkertainen ja sinänsä toimiva; Matti ja Liisa lähtevät katsomaan uutta rautatietä ja palaavat sen nähtyään kotiinsa. Koska Matti ja Liisa ovat asuneet ikänsä samoilla seuduilla eivätkä ole matkustelleet, heillä ei ole aavistustakaan, millainen se rautatie on. Siitä he lähtevätkin ottamaan selvää. Matti ja Liisa ovat hieman hölmöjä, ja tarinaan mahtuu huumoria. En kuitenkaan päässyt kirjaan niin kiinni, että antaisin siitä kovin korkeita pisteitä. Toisaalta se kyllä vei hyvin mukanaan 1800-luvun lopun elämään, sillä kieli oli eläväistä.

Arviointi: 2½/5

Fedja-setä, kissa ja koira

"'Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen!'

Satoi tai paistoi - Fedja-setä, kissa Matroskin, Musti-koira, posteljooni Petshkin ja muut Prostokvashinon kylän asukkaat valloittavat kaikenikäiset lukijat! Venäjän tunnetuimman lastenkirjailijan Eduard Uspenskin riemastuttavat tarinat ovat lunastaneet klassikon aseman omaleimaisella huumorillaan ja lämpimällä elämänviisaudellaan. Tarinoiden viehätysvoimaa täydentävät Gennadi Kalinovskin hurmaavat piirrokset.

Fedja-sedän lumo kestää sukupolvelta toiselle!"

Riikka

Fedja-setä oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta ihastuin tarinaan heti! Kirjastosta lainaamani Eduard Uspenskin Fedja-setä on yhteisnide kuudesta Fedja-setä-kirjasta, jotka on koottu yksiin kansiin. Kirjalistallamme oli yhteisniteen ensimmäinen kirja Fedja-setä, kissa ja koira, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1976.

Kirjan huumori ja elämänviisaudet kolahtivat, joten kirjaa oli hauska lukea. Fedja-setä, kissa ja koira koostuu yhteensä 22 luvusta, joissa kussakin on oma pieni tarina ja opetus, mutta Fedja-sedän, kissan ja koiran tarina jatkuu läpi kirjan. Fedja-setä on pieni poika, joka karkaa kotoaan ja muuttaa puhuvan kissan ja puhuvan koiran kanssa maalle asumaan. Maalla heidän elämäänsä tulee "kiusaamaan" posteljooni Petshkin, joka on hieman hölmö.

Yksi kirjan hauskimmista luvuista oli kirjan kuudes luku Naakanpoika Pitkäkynsi. Siinä kissa opettaa naakan puhumaan ja kysymään ovelle koputettaessa "Kuka siellä?". Kun Fedja-setä, kissa ja koira ovat poissa kotoa, posteljooni Petshkin saapuu ovelle ja vastaa naakan "kuka siellä" -kysymykseen "Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen." Tätä naakka ja posteljooni toistelevat niin kauan, että posteljooni menee aivan sekaisin.

Fedja-sedän tarinoita luen varmasti tyttärelleni, kun hän kasvaa!

Arviointi: 4+/5

Muumipeikko ja pyrstötähti

"Muumilaaksossa tapahtuu epätavallisia luonnonilmiöitä. Kun pessimistinen Piisamirotta tulkitsee ne aurinkokunnan tuhon merkeiksi, Muumipeikko ja Nipsu lähtevät etsimään kaukaista tähtitornia ottaakseen asiasta selvää. Retkensä alussa he tutustuvat Nuuskamuikkuseen. Yhdessä kolmikko etenee huimasta seikkailusta toiseen, ja samalla heidän joukkonsa kasvaa. Lopulta on vain muutama päivä aikaa ehtiä takaisin kotiin varoittamaan vaarallisesta, kuumana hehkuvasta pyrstötähdestä, joka lähestyy maata."

Riikka

Tove Janssonin kirjaa Muumipeikko ja pyrstötähti lukiessani mieleeni tuli katkelmia Muumi-piirretyistä, joita katselin pienenä PALJON. Muumit olivat yksi suosikkini: telkkarista tulleita jaksoja nauhoitettiin ja katsottiin usein myös videolta, Muumien tunnuslaulua hoiloteltiin ääneen ja Muumien jänniä tapahtumia puitiin milloin missäkin. Muistan, että yksi serkkuni pelkäsi Muumien mörköä ja meni aina mörön kuultuaan sohvan taakse piiloon :) Oma suosikkini Muumi-hahmoista taisi olla Pikku Myy, mutta taisin pitää myös Rouva Vilijonkasta.

Vaikka yleensä suosin elokuvien sijaan kirjoja, Muumeissa piirretyt vievät voiton kirjaan nähden. En päässyt Muumipeikko ja pyrstotöhti -kirjaan niin sisälle, koska muistelin koko ajan piirrettyjä ja jäin ihmettelemään, olivatko hahmot piirretyissäkin samanlaisia. Esimerkiksi hemuleita oli kirjassa kaksi: postimerkkejä heräilevä hemuli ja kasveja tutkaillut hemuli, serkukset keskenään. Itse olin aina kuvitellut Hemulin yhdeksi Hemuliksi, en hemulisukuun kuuluvaksi hemuliksi. Saman pohdinnan ääreen jouduin myös niiskujen kohdalla: kirjassa niiskujen suvussa oli Niisku ja Niiskuneiti.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa nyt aikuisiällä lukiessa hahmot saivat erilaisia piirteitä kuin pienenä Muumi-piirrettyjä katsoessa. Nipsu oli hieman marttyyri, Nuuskamuikkunen hyvin asiallinen, Muumipeikko halusi pelastaa Niiskuneidin jokaisesta pulasta, hemulit olivat vähän kärttyisiä oman tiensä kulkijoita...

Uskoisin, että kirja kolahtaisi paremmin silloin, jos ei ole katsonut Muumi-piirrettyjä. Nyt en juuri innostunut kirjasta.

Arviointi: 3-/5

Koiramäen talossa

"Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa on jo suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikkoja. Se on värikäs, hauska ja todenmukainen kuvaus entisajan elämästä maaseudulla.

Koiramäen talo on maalaistalo jossain Satakunnan puolessa. Sitä asuvat Pransi-isäntä, Fiina-emäntä, mummo, vaari, lapset Kille, Martta, Elsa, Tuomas ja Tilta, piiat, rengit ja ruotiukko Hiski Piskinen. Koiramäen talossa eletään ihan niin kuin vanhassa suomalaisessa talossa on ennen vanhaan eletty. Paitsi että Koiramäen talon kaikki asukkaat ovat koiria."

Riikka

Täytyy myöntää, että luin Mauri Kunnaksen kirjallisuutta nyt ensimmäistä kertaa. Koiramäen tarinat eivät siis olleet minulle ennestään tuttuja, vaikka ne taitavat kuulua vahvasti monen ikäiseni lapsuuteen. 

Koiramäen talossa on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1980. Luin kirjan ääneen puolivuotiaalle tyttärelleni, joka tykkäsi katsella kirjan kuvia. Itse ihmettelin, kuinka paljon itselleni outoja sanoja kirja sisälsi. Voin siis sanoa oppineeni uusia sanoja ja uusia asioita luettuani vanhan ajan maalaiselämästä lastenkirjasta :) Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tuntui, että joka sivulla tulee vastaan jokin outo sana, jonka merkitys selvisi vain asiayhteydestä tai kuvan avulla. Tällaisia sanoja olivat muun muassa ruotiukko, pränni (=karjakeittiö), pytinki (=juhlarakennus), vesikorvo, pöytäpihti, sitolkka, leili, nisu (=vehnä), katrilli, juuritiinu, sylkyt (=siemenkodat), häkilä, telso, kapli, koveli, vintilä, kupparinsarvi... En kyllä edelleenkään osaisi selittää kaikkien sanojen merkitystä, jos joku niitä kysyisi. Taitaisin olla pulassa, jos lukisin tätä kirjaa vähän vanhemmalle lapselle, joka kyselisi koko ajan "mikä toi on, mitä tolla tehdään" :)

Ensimmäiseen Koiramäki-kirjaan tutustuttuani sanoisin, että kirja on opettavainen ja varmasti mieluisa lapsille. Myös aikuiset voivat oppia siitä uutta (ainakin tällaiset kaupungissa kasvaneet).

Arviointi: 4/5