Liisan seikkailut ihmemaassa

"Pikku Liisa lähtee seuraamaan oudosti käyttäytyvää valkoista kania. Se johdattaa hänet kummalliseen maahan, joka vilisee salaperäisiä olioita. Niiden parissa Liisa seikkailee milloin peukolonpään, milloin jättiläisen kokoisena.

Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa."

Riikka

Liisan seikkailut ihmemaassa toi mieleen lapsuuden. En muista, luettiinko meille tätä kirjaa lapsena, mutta osa tarinasta tuntui muistoissa tutulta. En ole varma, liittyvätkö vahvat muistot omaan mielikuvitukseeni tietyistä tapahtumista vai Liisan seikkailuista tehtyyn piirrettyyn elokuvaan, jonka olen todennäköisesti pienenä nähnyt.

Etenkin kirjan alun tapahtumat olivat jääneet vahvoina mieleeni: Liisan loputtoman pitkältä tuntunut putoaminen kanin koloon, läpinäkyvä lasinen pöytä ja sen päällä ollut avain, taikajuoma ja kakunpala sekä Liisan kyynelistä syntynyt valtava lammikko. Myös irvikissa oli jäänyt mieleeni, mutta jostain syystä tarina tuntui muuten oudolta.

Kirjan alku oli mielenkiintoisempi kuin keskiosa ja loppu. Vaikka Liisalle tapahtuikin paljon outoja asioita, toistivat tapahtumat mielestäni toisiaan, ja siksi kirja oli melko tylsä. Ehkä tämä tarina on lapsille jännä, mutta minulle se ei jättänyt sen suurempia pohdittavia. Sitä ihmettelin, että lasten kirjassa juotiin viiniä :)

Arviointi: 3/5

Emmi

Olen nähnyt lapsena piirretyn Liisa ihmemaassa -elokuvan ja vanhemmalla iällä Tim Burtonin ohjaaman versio, jossa on oikeat näyttelijät. Mielikuvat tarinan kulusta pohjautuivat vahvasti näkemiini elokuviin. Kuten Riikka, muistin itsekin hyvin kirjan alun tapahtumat sekä joitakin hahmoja, esimerkiksi irvikissan, piippua polttavan toukan, hatuntekijän ja korttipakka-hahmot sekä kanin. Valekilpikonnasta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan.

Kirja oli mielestäni erikoinen ja outo enkä oikein päässyt siihen sisälle. Tarina oli alun jälkeen hieman tylsä ja junnasi paikallaan. Piipun polttamisesta ja sienien syömisestä tuli välillä mieleen niiden käyttäminen päihdytystarkoituksessa. Kirjan tarinat olivat välillä mielestäni vähän psykedelisiä.

Kokonaisuudessaan vähän sekava kirja, ehkä tosiaan enemmän lasten kuin aikuisten mieleen. Kirjan idea ei ihan täysin auennut enkä saanut siitä paljoakaan irti.

Arviointi: 3/5