Koiramäen talossa

"Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa on jo suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikkoja. Se on värikäs, hauska ja todenmukainen kuvaus entisajan elämästä maaseudulla.

Koiramäen talo on maalaistalo jossain Satakunnan puolessa. Sitä asuvat Pransi-isäntä, Fiina-emäntä, mummo, vaari, lapset Kille, Martta, Elsa, Tuomas ja Tilta, piiat, rengit ja ruotiukko Hiski Piskinen. Koiramäen talossa eletään ihan niin kuin vanhassa suomalaisessa talossa on ennen vanhaan eletty. Paitsi että Koiramäen talon kaikki asukkaat ovat koiria."

Riikka

Täytyy myöntää, että luin Mauri Kunnaksen kirjallisuutta nyt ensimmäistä kertaa. Koiramäen tarinat eivät siis olleet minulle ennestään tuttuja, vaikka ne taitavat kuulua vahvasti monen ikäiseni lapsuuteen. 

Koiramäen talossa on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1980. Luin kirjan ääneen puolivuotiaalle tyttärelleni, joka tykkäsi katsella kirjan kuvia. Itse ihmettelin, kuinka paljon itselleni outoja sanoja kirja sisälsi. Voin siis sanoa oppineeni uusia sanoja ja uusia asioita luettuani vanhan ajan maalaiselämästä lastenkirjasta :) Jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tuntui, että joka sivulla tulee vastaan jokin outo sana, jonka merkitys selvisi vain asiayhteydestä tai kuvan avulla. Tällaisia sanoja olivat muun muassa ruotiukko, pränni (=karjakeittiö), pytinki (=juhlarakennus), vesikorvo, pöytäpihti, sitolkka, leili, nisu (=vehnä), katrilli, juuritiinu, sylkyt (=siemenkodat), häkilä, telso, kapli, koveli, vintilä, kupparinsarvi... En kyllä edelleenkään osaisi selittää kaikkien sanojen merkitystä, jos joku niitä kysyisi. Taitaisin olla pulassa, jos lukisin tätä kirjaa vähän vanhemmalle lapselle, joka kyselisi koko ajan "mikä toi on, mitä tolla tehdään" :)

Ensimmäiseen Koiramäki-kirjaan tutustuttuani sanoisin, että kirja on opettavainen ja varmasti mieluisa lapsille. Myös aikuiset voivat oppia siitä uutta (ainakin tällaiset kaupungissa kasvaneet).

Arviointi: 4/5

Tiitiäisen satupuu

Riikka

Kävin tällä viikolla kirjastossa hakemassa pitkästä aikaa luettavaksi muutaman kirjaprojektiimme kuuluvan kirjan. Kirjaprojektimme on taas ollut pitkällä tauolla, joten päätin aloittaa mahdollisimman kevyestä luettavasta. Tässä viime kuukausien aikana olen kyllä lukenut paljon, mutta etupäässä uudempaa kirjallisuutta kirjastojen vip-lainoista, jonkin verran hömppää sekä vauvoihin liittyvää kirjallisuutta. Kirjaprojektikirjoista luin nyt Kirsi Kunnaksen teoksen Tiitiäisen satupuu.

Luin Tiitiäisen satupuun ääneen pian puolivuotiaalle tyttärelleni. Makoilimme sängyllä ja lattialla, ja hän kuunteli ja katsoi tarkkaan ilmeitäni. Joihinkin loruihin lisäsin erilaisia leikkejä mukaan lukiessani, ja tyttö tuntui tykkäävän :)

Tiitiäisen satupuun loruissa on parasta hauskat riimit, joita vauvat ja pienet lapset varmasti mielellään kuuntelevat. Niitä oli hauska lukea ääneen. Suurinta osaa loruista pidin kuitenkin vähän outoina, joten mitään suosikkia tästä kirjasta ei tullut - muuten kuin kivojen riimittelyiden osalta.

Kirjan lorut eivät olleet minulle ennestään tuttuja, joten uskoakseni tätä kirjaa ei ole luettu minulle pienenä. Monelle lorut ovat varmasti tuttuja, koska kirja on vuodelta 1956 ja se on saavuttanut suuren suosion. Tunnistin kyllä kuulleeni kaksi kirjan lorua: Tiitiäisen tuutulaulun ja Tikkalaulun. Yhden kouluaikaisen kaverini äiti on kirjoittanut ala-asteella Muistojani-kirjaan Tiitiäisen tuutulaulun sanat. Tikkalaulu puolestaan on tullut tutuksi vuoden 1979 Pallero-kirjasta, jota minulle on luettu pienenä ja jota nyt olen lukenut tyttärelleni :)

Ehkä huvittavin loru Tiitiäisen satupuussa oli Kelvoton Riika (joka olisi tietysti ollut vielä hauskempi Riikkana). Loru kuuluu näin:

Ai ai Riikaa,

laiskaa lehmipiikaa!

Kuules karjasukua,

se itse pitää lukua:

ammun, ammut, ammuu.

Kohta päivä sammuu.

Vietkös tarhaan liikaa

vai aivan liian vähän?

Mitäs vastaat tähän?

Ai ai Riikaa,

kelvotonta piikaa!

Ajaa karjan suohon

ja itse syö sen ruohon.

Ja näetkös: tuossa, tuossa

jo Riika rämpii suossa.

Etsii varmaan siikaa

ja särpimeksi maitoa!
Se vaatii paljon taitoa!

Arviointi: 2½ / 5

Pahuus

"Koskettavassa, omaelämänkerrallisessa kirjassaan Jan Guillou kertoo arkipäivän pahuudesta: Erik-pojan kasvuvuosista kotona sadistisen isän armoilla ja koulussa jengin varjossa. 

Erik erotetaan koulusta kovapintaisen käytöksensä vuoksi, ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Siellä hän joutuu simputuksen kohteeksi ja alkaa etsiä puolustautumiskeinoja. Hänen yrityksensä nousta vanhempien poikien sortoa vastaan johtavat kuitenkin vain väkivallan kierteeseen, jota hän ei ajan mittaan kykene hallitsemaan. Syntyy avoin sota. Lopulta Erik on valmis viimeiseen kostoon.

Jan Guillou tunnetaan suosituista agenttiromaaneistaan. Pahuudessa hän tekee tarkasti havainnoivan matkan pimeyden ytimeen. Mikael Håvström on ohjannut romaanin pohjalta elokuvan." 

Riikka

Pahuus teoksen nimenä kuvaa hyvin Guilloun teoksen sisältöä. Kirjassa on hyvin paljon väkivaltaa ja pahuutta,  mutta myös oikeudenmukaisuuden tavoittelua ja pyrkimystä hyvään.

Kirjan alku oli ahdistavaa luettavaa, kun Erikin isä pahoinpiteli poikaansa jatkuvasti aivan mitättömistä asioista. Ihmettelin monesti, miksi Erik ei puolustautunut. Miksi hän alistui väkivaltaan, vaikka olisi voinut puolustautua? Miksi kukaan ei tehnyt mitään?

Erikin pelastukseksi koitui koulunvaihto sisäoppilaitokseen ja tutustuminen tavalliseen, kilttiin Pierre-poikaan, josta tuli Erikin paras ystävä. Erik oli valmis puolustamaan Pierreä hinnalla millä hyvänsä. Väkivalta ei kuitenkaan loppunut sisäoppilaitoksessa, vaikka Erik olisikin halunnut olla tappelematta. Kirjaa lukiessani jäin miettimään, onko tuollaisia sisäoppilaitoksen kaltaisia paikkoja, joissa lapset ja nuoret pahoinpitelevät toisiaan kenenkään aikuisen siihen kunnolla puuttumatta, edelleen olemassa. Varmasti jossakin on, vaikka se surullista onkin. 

On ihme, että Erik selvisi ja jaksoi keskittyä urheiluun sekä koulunkäyntiin kokemastaan väkivallasta huolimatta. Vaikutti siltä, että Erik sai urheilusta voimia - hänellä oli jotain, jota tavoitella tulevaisuutta ajatellen. Samoin kuin Erikin tavoite päästä ylioppilaaksi ja myöhemmin yliopistoon kannusti Erikiä kouluarvosanojen parantamiseen. Oli hienoa, että Erik onnistui.

Vaikka kirjan lopussa ei suoraan kerrotakaan, kuinka Erikin isälle lopulta kävi, oli kosto mielestäni aivan oikein.

Vaikka Pahuus oli väkivallan takia ahdistavaa luettavaa, Erikin tarina jäi vahvasti mieleen. Kannatti lukea.

Arviointi: 3½/5

Anna minun rakastaa enemmän

"Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, äiti ja entinen poikaystävä. 

Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. 

Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

Juha Itkosen toinen romaani on kiihkeä tarina kahden sukupolven toteutuneista ja toteutumattomista unelmista ja näiden unelmien hinnasta. Romaani musiikista. Romaani rakkaudesta. Romaani musiikista rakkautena."

Riikka

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli yllättävä. En ollut kuullut kirjasta enkä edes kirjailijasta aiemmin, mutta kirjan nimen ja takakannen tekstin perusteella tartuin tähän kirjastossa, ja päätin ottaa teoksen lomalukemiseksi.

Teoksen alku herätti mielenkiinnon, mutta pian iski myös tylsyys. En ole niin kiinnostunut musiikista, ja tuntui, että etenkin teoksen alkupuolella jauhettiin liikaa musiikista, josta kirjailija kieltämättä tuntui tietävän paljon. Joskus sadan sivun jälkeen kiinnostuin tarinasta taas enemmän, ja luin kirjaa vauhdilla eteenpäin. Kirjan kerrontatapa on paikoin hieman erikoinen, mutta omalla tavallaan pidettävä. 

Oudon ja yllättävän teoksesta teki tarinan loppupuoli: Antti Salokosken osalta suurin osa tapahtumista olikin pelkkää kuvitelmaa. Lukiessani olin kuvitellut kaiken todeksi, siksi ratkaisu yllätti ja hämmensi.

Antin tarinaa enemmän pidin Suvin äidin, Leenan, tarinasta. Se tuntui todemmalta.

Kirjaa lukiessa oli myös hauska tunnistaa Antin pohdinnat Milan Kunderan tutusta Einmal ist keinmal -ajatuksesta, joka oli esillä Olemisen sietämättömässä keveydessä.

Arviointi: 3+/5

Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

"Mitä tapahtuu, kun nuoruuden rakastavaiset kohtaavat yhdentoista vuoden jälkeen? Piedrajoen rannalla istuin ja itkin on lumoava tarina rakastavaisista, jotka kamppailevat löytääkseen elämän tarkoituksen. Naisesta on kasvanut itsenäinen ja vahva, ja miehestä on tullut hengellinen johtaja. Yhdessä he lähtevät matkalle, joka ravistelee molempien tunteita ja suhdetta elämään. Syytökset ja kauna nousevat vuosien jälkeen pintaan. Mutta Piedrajoen rannalla, Ranskan Pyreneiden pienessä kylässä, he tarkastelevat uudelleen erikoista suhdettaan ja pohtivat elämän tärkeitä kysymyksiä."

Riikka

Paulo Coelhon Piedrajoen rannalla istuin ja itkin oli minulle lukukokemuksena täysi pettymys. En ole aiemmin lukenut Coelhon kirjoja, mutta koska niitä näkee paljon kirjakaupoissa ja kirjastoissa, kuvittelin niitä hyviksi, ja joskus olen suunnitellutkin jonkin Coelhon kirjan lukemista. Koska tämä kirja osui silmiini edellisellä kirjastokäynnillä, päätin ottaa sen luettavaksi. Takakannen teksti oli ihan houkutteleva, mutta ellei tämä kirja olisi ollut kirjalistallamme, olisin jättänyt lukemisen kesken.

Mielestäni kirja oli liian uskonnollissävytteinen ja ehkäpä sitten liian romanttinen - rakkausromaaninahan tätä mainostetaan. En vain päässyt kiinni tarinaan, ja uskontojaarittelut tuntuivat todella tylsiltä. Se, mikä kirjassa oli hyvää, oli Pilarin kotikaupunki Zaragoza, joka toi mieleeni viime syksyisen vierailumme kyseiseen kaupunkiin :)

Arviointi: 2/5

Emmi

Olen kirjasta saamaa mieltä Riikan kanssa, se oli pettymys. Odotin kirjalta paljon ja ajattelin, että koska Coelho on niin tunnettu ja suosittu kirjailija, tarinan täytyy olla hyvä. Odotin koko ajan, että juoni olisi edennyt hieman nopeammin ja tarinassa olisi tapahtunut jotain mielenkiintoista. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut.

Kuten Riikka kirjoitti, kirja oli liian uskonnollinen. Uskonnossa ja siitä kirjoittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta tässä kirjassa sitä oli vain yksikertaisesti aivan liikaa :) Kirja on varmasti mielenkiintoista luettavaa esimerkiksi uskontoa opiskelevalle henkilölle, mutta mielestäni hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset kirkoista ja pyhimyksistä eivät olleet kovinkaan mukaansatempaavia. Kirjan hyvä puoli oli se, että se oli nopealukuinen :)

Arviointi: 2/5

Rakasta minut vahvaksi

"Satoa ei koskaan tehdä, se saadaan.
Tärkein on aina lahjaa."

"Aino Suhola on puhutellut jo tuhansien suomalaisten sisintä tämän kirjan välityksellä. Sen viesti on yksinkertainen, mutta niin vaikea toteuttaa: tulee myöntää vajavaisuutensa, armahtaa ja tulla armahdetuksi."

"Pienistä arkipäivän asioista Suhola on kehitellyt sanataiteen jalokiven. Arkipäivän hiilestä on tullut taiteen timantti." (Savon Sanomat)

Riikka

En ole oikeastaan koskaan lukenut runoja tai runokirjoja. Oikeastaan runot ovat minulle tuttuja vain mummoni kautta. Mummo on harrastanut runonlausuntaa ja muistaa paljon runoja ulkoa. Välillä hän lausuu meille ulkomuistista runoja, joissa on jokin mieleenpainuva sanoma. Niitä kuuntelee mielellään, kun runon lausuja osaa eläytyä kertomaansa tarinaan. Mutta silti runot ovat jääneet minulle vieraaksi kirjallisuuden lajiksi.

Aino Suholan Rakasta minut vahvaksi vaikuttaa hieman perinteisestä poikkeavalta runokirjalta, sillä siinä on runoja, mutta myös pieniä tarinoita. Luulen, että tämän tyyppisiä kirjoja ja runoja ylipäätään tulisi lukea hitaaseen tahtiin ajatuksella - ehkä useampaankin kertaan, jotta merkitykset avautuisivat syvällisemmin. Oma kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riitä junnaamaan paikallaan, vaan haluan saada luettua kirjat nopeasti alusta loppuun :)

Runokirjaksi Rakasta minut vahvaksi oli omalla tavallaan puhutteleva. Siinä kuvataan rehellisesti arkea, arjen haasteita ja vaatimuksia nyky-yhteiskunnassa sekä pohditaan elämän tarkoitusta. Teosta lukiessa tulee joissain kohdin hieman haikea olo; mikä merkitys eri asioilla ja kokemuksilla elämässämme on? 

Teoksen lopussa Suhola kuvaa esimerkiksi kuolemaa oivaltavasti: "Ei kuolema ole kauhistus niille, jotka lähtevät, vaan niille, jotka jäävät. Harhaisessa itseriittoisuudessani menetän tuokioksi kyvyn jakaa kohtalon muiden kanssa. Kuolema ei merkitse elämän tarkoituksen katoamista. Surun ja kärsimyksen pohjalla on aina kutsu tehdä elämästä totta."

Arviointi: 2½/5

Olemisen sietämätön keveys

"Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu.

Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset. Heistä tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.

Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.

Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset."

Riikka

Olin mieltänyt Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -teoksen ennalta hankalaksi ja raskaaksi luettavaksi. Luulin sen olevan kovin filosofinen teos, jonka joutuisi lukemaan "pakolla". Mutta teos yllätti erittäin positiivisesti. 

Olin itse asiassa suunnitellut tämän teoksen lukemista jo aiemmin keväällä, kun lueskelin häämatkakohteemme Prahan matkaopaskirjoja. Monessa Praha-oppaassa suositeltiin luettavaksi Olemisen sietämätöntä keveyttä, jos matkustaa Prahaan, mutta tuolloin kirjaa ei ollut saatavilla lähikirjastoista, joten jouduin valitsemaan muuta luettavaa. Nyt jälkikäteen Prahassa käyneenä tunnistin kyllä kirjassa mainitut tapahtumapaikat, kuten Petrinin kukkulan ja Vltava-joen. 

Olemisen sietämätön keveys oli lukukokemuksena kirja, joka teki mieli lukea nopeasti loppuun. Lukemista helpottivat hyvin lyhyet kappaleet ja tarinan jaottelut seitsemään eri osaan. Lukiessa tuli ajateltua, etten voi vielä lopettaa, vaan luen ainakin tämän osan loppuun :)

Kirjan ihmiskohtalot olivat osittain outoja ja säälittäviä, mutta myös mielenkiintoisia. En ihan voinut henkilökohtaisesti ymmärtää, miksi Tomás ei voinut olla onnellinen Terezan kanssa, vaan haki jatkuvasti seikkailuja muualta. Ehkä selitys liittyi siihen olemisen sietämättömään keveyteen...

Teos sai ajattelemaan elämää ja elämän tarkoitusta, mutta myös ihmisten kaipuuta onneen. Mistä olemme onnellisia ja mihin tyydymme elämässä? Mikä on kohtalon merkitys, mikä omien valintojemme?

Kirjan lopussa surullista oli Karenin-koiran syöpä ja lopetus. Tuli ihan meidän vanha koira mieleen <3

Arviointi: 3½/5